Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota Hugon emän, Legon pentuesuunnitelmiin ollessani vielä Ranskassa työharjottelussa. Otin Elinaan yhteyttä ja ilmaisin kiinnostukseni mahdolliseen narttupentuun. Palasin Suomeen, kerroin silloiselle poikaystävälleni että meille muuten tulee sitten jossain välissä uusi koira. Lego astutettiin ja ultrassa paljastui että se kantaa vain yhtä pentua. Nieleskelin pettymystäni, sieltä ei riittäisi minulle pentua. Seurailin kuitenkin helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa 2012 Elinan blogia ja kun näin ensimmäisen kuvan urospennusta, sydämeni suli. Laitoin viestiä että olisin kyllä kiinnostunut urospennustakin, vaikka se ei varsinaisesti edesauttanut kasvatushaaveitani. Lopulta Elinalta tuli viestiä että saisin tulla katsomaan pentua ja tutustumaan heihin sekä Legoon ja Soloon.
Kun kuulin että pentu voisi meille muuttaa, oli sille jo nimikin valmiina. :) Vapun alla kävin hakemassa koiran kotiin, siskon toimiessa kuskina Raisiosta Lohjalle ja seuraavana päivänä Kotkaan. Kun ajoin sitten itse Kotkasta Lappeenrantaan, mietin että mihin hittoon olin pääni tunkenut. Pentu huusi koko 1,5h kuin syötävä häkissään. Kotona se ilmoitti että Mini on sen paras kaveri. Mini tosin ei todellakaan ollut samaa mieltä, se roudasi kaikki lelut (niin Hugon kuin omansakin) meidän sänkyyn ja murisi sieltä ärsyttävälle otukselle. Ja kiipesi ex-poikaystäväni syliin, hyökkien Hugon päälle. Totesin että ei jumalauta, tää ei voi olla totta.. Parin päivän päästä Mini oli kuitenkin alistunut kohtaloonsa ja sen jälkeen Hugo ei sen rinnalta poistunutkaan.
(Vähän samaan tapaan Mini alistui lopulta pitämään Aidaa kainalossaan..)
Hugosta kasvoi hieno nuori koira, joka ei kuitenkaan koskaan oppinut olemaan yksin. Eikä sen pallitkaan laskeutuneet. Hautasin haaveeni näyttelykoirasta ja pohdittiin jotain muuta harrastusta. Viiden kuukauden iässä Huu lähti mun mukaani viikoksi talleilemaan ja pärjäsi siellä erinomaisesti. Huusihan se satulahuoneessa (ja kaupan edessä) kuin hinaaja, mutta eipähän kellään tullut mieleenkään pölliä sitä. Hugo myös suhtautui pienestä pitäen hyvin pidättyväisesti uusiin ihmisiin. Ei se oikein tykännyt kenestäkään, mun syli tuntui olevan ainoa kelvollinen paikka. Meillä kotona sitä sai silittää mutta ulkona se seisoskeli mielummin jalkojeni vierellä. Oli aika erikoinen tilanne kun oli tottunut Miniin ja Sälliin, joiden mielestä kaikki ihmiset nyt vaan ovat super.
Se hoiti loistavasti Minin pentujen leikityksen. Antoi pentujen syödä samasta kiposta ja hengailla vierellä kun toinen söi puruluuta. Kun Ellalla oli silmätulehdus ja se kitisi koko yön mun vierellä, Hugo tuli nukkumaan ihan kiinni meihin. Se piti Ellan lähellään ja aamulla jäi muiden pentujen kanssa kun me Minin ja kipeän kersan kanssa lähdettiin eläinlääkäriin.
Toisaalta Hugo myös pisti tavaroita palasiksi aika huolella. Ja sitten siitä tuli remmirähjä. Se ei vaan pitänyt muista koirista. 2 vuoden iässä sen päälle hyökkäsi pimeässä kaupunkipuistossa kytkemätön vieras koira ja sen jälkeen se ei luottanut vieraisiin enää sitä vähääkään. Koirapuistossa se tuli toimeen ainoastaan ikäisensä ison porokoira-greyhoundmixin kanssa.
Hugo oli kuitenkin maailman tottelevaisin pieni terrieri. Se tuli luokse aivan välittömästi, ihan sama mikä rusakko lähti naaman edestä. Kun satutin jalkani toista kertaa, pidin Hugoa vapaana yön pimeydessä keskellä kaupunkia. Se ei koskaan poistunut viittä metriä kauemmaksi, vaan käveli nätisti jalan vieressä. Hugon oppimiskyky oli käsittämätön. Se oppi maahan menon toisella toistolla, rallytokon alkeet perusasennosta ja seuraamisesta lähtien alle tunnissa ja eläinetsinnässäkin se oli varsin haka. Meidän etsintäkurssin päättökoekin päätyi siihen että koira oikaisi 500m jäljeltä ja löysi "kadonneen" ilmavainulla. :) Mejässä Hugo osoitti jo 5kk:n ikäisenä loistavia otteita ja se olisi ollut kisavalmis kaksivuotiskaudella. Sitä ei häirinnyt sen enempää riistajäljet kuin katkotkaan.
Uimistakin Hugo rakasti. Se pulahti ensimmäisen kerran järveen kolmen kuukauden ikäisenä ja kesä kesältä se innostui uimista enemmän ja enemmän. Kunnes 2014 mun oli pakko alkaa rajoittamaan sen uimista, koska siitä läträämisestä ja kuplien jahtaamisesta tuli ihan maanista. Koira vain pyöri ympyrää ja haukkoi (meri)vettä suuhunsa. Ja sittenhän se kusi, vettä vaan tuli hallitsemattomasti.
Hugon ensimmäiset vatsaoireet näkyivät varmaankin jo ensimmäisen elinvuoden aikana. En vain ehkä kiinnittänyt niihin niin paljoa huomiota. Ajattelin että se oli taas hotkinut ruokansa ja siksi oksensi. Ja ainahan se oli syönyt ruohoa ja keppejä, ihan pikkupennusta lähtien. Kastraatio auttoi jatkuviin esinahan tulehduksiin, mutta kylkien pureskelu ja oksentelu ei kyllä helpottunut.
Käytiin eläinlääkärillä, saatiin vatsalääkkeitä. Oireet helpottuivat, tulivat takaisin. Hugo puri ensimmäistä kertaa ystävääni. Käytiin tähystyksessä ja saatiin diagnoosiksi paha vatsahaava. Lisää Antepsinia ja Omeprazolia, entistä tarkemmat ruokintaohjeet. Sitten Hugo puri yllättäen vierasta lasta naamaan. Ja parin kuukauden päästä taas yhtä ystävääni. Se alkoi stressaamaan ihmisjoukkioita, lisäksi se pelkäsi kuollakseen ilotulituksia. Se ei tykännyt siitä että meille tuli kotiin ihmisiä. Se alkoi inhoamaan autoilua, ja murtautui useaan kertaan häkistään pois. Ei ollut kovin voittajafiilis kun koira yrittää kaivautua kuskin syliin ja jalkoihin läähättäessään ihan paniikissa.. Mietin että miten helvetissä voin epäonnistua yhden koiran kasvattamisessa näin pahoin. Pilasin lupaavan pennun ja sen elämä tuntui olevan yhtä kärsimystä.
Trimmaaminen ei koskaan ollut helppoa. Se inhosi sitä. Ja lopulta oli ihan paniikissa. Ainoa kerta kun Hugo on kajonnut muhun hampaillaan, oli tammikuussa 2014 kun nypin sen viimeistä kertaa. Mietin jo silloin että miksi teen sitä, kun koira selvästi kärsii ja lopulta se nappasikin mua paniikissa nenästä. Silloin päätin että tää oli viimeinen kerta, ja ostin trimmerin. Meidän trimmihetkistä tuli lopulta miellyttäviä, Hugo tuli taas häntää heiluttaen paikalle. Mulle ehdotettiin vaikka mitä kuonokoppaa ja fyysistä rangaistusta, koska on kerrassaan käsittämätöntä että ajelen karkeakarvaisen koiran. Kun koira ahdistuu niin paljon että puree, mulle on aivan sama mitä muut ajattelevat meidän turkinhoidosta.
Hugo kävi mun mukana töissä. Se rakasti lähteä aamuisin työpaikalleni, muttei pitänyt siellä vierailevista asiakkaista. Oikeastaan Hugon mielestä me ei oltaisi tarvittu yhtään ylimääräistä ihmistä sinne, vain minä ja työkaverit oli tervetulleita. Lopulta minun oli pakko jättää Hugo kotiin, mikä taatusti lisäsi sen stressiä ja pahensi vatsan tilannetta.
Kotona Minikin alkoi oirehtimaan ja siitä tuli melkoisen masentunut. Jouluna 2014 koirat lähtivät vuorokautta mua ennen porukoille ja kun aattoaamuna saavuin perässä, vastassa oli muutama kiukkuinen ihminen ja kolme kuolemanväsynyttä koiraa. Hugo ja Mini nukkuivatkin seuraavan vuorokauden, Hu lähinnä heräsi tarkistamaan että mä olen taatusti paikalla.
Uudenvuoden aattona istuin kotona kolmen koiran kanssa. Mini ja Aida nukkuivat ihan tyynenä, Huu ravasi hysteerisesti läähättäen edestakaisin kämpässä. Se halusi ulos, se halusi sisään. Se halusi mun kainaloon, se halusi ravata ympäri kämppää. Asuttiin silloin ylimmässä kerroksessa ja ikävä kyllä asuntoon kuului kaikki mahdollinen pauke ja välähdykset. Olin ihan hajalla, miten tilanne oli mennyt siihen asti? Annoin närästävälle koiralle Antepsinia ja käärin sen bot-loimeen sekä käytiin nukkumaan.
Lopulta tammikuun puolivälissä, Hugon purtua taas yhtä ihmistä päädyin lopulliseen ratkaisuun. Se puhelu oli elämäni vaikein. Ja vielä vaikeampaa oli viikkoa myöhemmin, kun siskoni tuli kylään ja lähti viemään meitä seuraavana aamuna kohti Anjalaan. Yksi ympyrä sulkeutui. Sama auto, sama kuski, sama pentuajan peitto ja koira mun sylissä. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen Hugo matkusti autossa ihan rennosti, katsellen maisemia ja maaten mun sylissä. Se pari tuntia eläinlääkärissä oli varmasti mun elämäni hirvein kokemus. Onneksi meillä oli ymmärtäväinen eläinlääkäri joka oli hoitanut Hugoa aiemminkin.
 |
| Hugon viimeinen päivä, 20.1.2015. Kuva Karo Holmberg |
Hugo tuli lopullisesti kotiin maaliskuun lopulla 2015. Tarkoitus on ripotella tuhkat mereen. Vielä aikaa ei ole kulunut tarpeeksi, saa nähdä koska pystyn sen tekemään.
Herra Huu oli maailman paras koira, mun sielunkumppani. Täydellinen mulle, liian herkkä tähän maailmaan. En voi kylliksi kiittää Elinaa ja Markoa siitä että sain elää Hugon kanssa reilu 2,5 vuotta. Hugolla oli etuoikeuksia ja ehkä se oli hemmoteltukin. Silti olisin pystynyt vääntämään sen koska tahansa solmuun ja se oli valmis mihin tahansa. Yhä edelleen mun silmiin kihoaa kyyneleet kun ajattelen meidän yhteistä aikaa ja on vaikea kuvitella että joku koira pystyy joskus täyttämään sen saappaat.
